Vielä Glückista. Luin jonkun (en voi tästä linkata) luonnehtineen hänen tyyliään käsitteellä "henkilökohtainen klassismi" (personal classicism), mikä tuntuu jossain suhteessa istuvan. Samaan syssyyn mahtuivat ainakin H.D. ja Elizabeth Bishop, jälkimmäisestä en oikein tiedä, Bishop on ainakin minulle enemmän barokkinen hahmo. Kyseinen kirjoittaja viittaa joka tapauksessa mm. henkilökohtaisiin kokemuksiin, jotka purkautuvat understatementeiksi etäännytettynä. Tähän liittyy kirjoittajalla ajatus vastarinnasta "miehistä modernismin standardia" vastaan. En jaksa nyt hakata päätäni moista metafysiikkaa vasten, oli miten oli, mutta Glückin tekstissä kiehtoo tyylillisesti juuri hillittyys ja tarkkarajaisuus. Kokonaisuus on enemmän ongelman ja kohtalon hahmottelu kuin ratkaisu, mutta sekin tuntuu jotenkin selväpiirteiseltä-- yksittäisissä runoissa taas on harvoin mitään ylimääräistä.

Tarkoittamani tarkkarajaisuus on toki myös monimutkaista; mitä tiukemmat rajat piirtää, sitä enemmän jää kertomatta, mahdollisen alueelle. Se on onnistuessaan sallivaa. Ajattelen sen myös edellyttävän tiettä rehellisyyttä ja suoruutta. Ironia edellyttää kokonaan uutta merkitysten pullataikinapellillistä (tietty vanhaan pohjaan tehtyä), joka samalla pakottaa sekä puhujan että lukijan tietyn etäisyyden päähän. Glück kirjoittaa esipuheessa erääseen runokokoelmaan ironian olevan "puku tai panssari, josta modernit sielut tunnistavat toisensa". Se on siis jotain yhdenmukaistavaa. Ironinen asenne edellyttää puhujaa tuomaan lakkaamatta ilmi, ettei ole ensimmäinen joka puhuu tai ajattelee tällä tavalla-- "mikä ei sovi lainkaan itse tunteen tai ajatuksen kokemukseen... ennakkotapauksettoman olemisen välittömään ja absoluuttiseen tuntemukseen". Glück ei kai väitä, että näitä absoluuttisia tuntemuksia voisi sellaisinaan välittää (ne ovat välittömiä), mutta on ihan hyvä silloin tällöin potkaista itseään kokeillakseen nahan paksuutta. Sen on tarkoitus sattua.