Pynchonin Against the Day'ssa on hauska kohta, joka alleviivaa romaania muutenkin halkovaa (pitäisinkö tekstistä enemmän, jos voisin sanoa "silpovaa"?) historiallisen ja kerronnallisen ajan roplematiikkaa. Venäläisten formalistien terminologiaan taitettuna, sjuzet ("juoni", se miten tarina on kerrottu) ja fabula ("tarina", kronologinen, kausaalinen tapahtumaketju) sekoittuvat. Voi sanoa että ne hukkaavat rajansa, mutta ennemmin kysymys on siitä että itse rajanvedon ongelma ja mielivalta tulee esiin.

ATD:n yksi kertomuslinja liittyy ilmalaivalla ristiin rastiin romaania seilaavaan porukkaan nimeltä Chums of Chance (nimi vedetty Joycen Finnegan's Wake'sta). Joukkio esiintyy poikien seikkailukirjoissa, mutta tuntuu etteivät sen seikkailut ole niinkään kertomusten aihe kuin itse seikkailukertomus (hehän ovat, kuitenkin, henkilöitä romaanissa)-- siis sama ongelma. Hauska kohtaus kuvaa kyseisen sankar'joukon äkillistä liittymistä porukkaan nimeltä Marching Academy Harmonica Band (itse asiassa nimen sanat vaihtelevat paikkaa), jossa he puhaltelevat noin kahdeksan sivun ajan huuliharppua ja unohtavat autuaasti osansa kirjan juonikulussa.

Mitään ei koiteta naamioida. Ennen episodia meille kerrotaan hahmojen väistävän tiettyä kriisiä (johon liittyy keskeisesti saatu tieto omasta mahdollisesta kuolevaisuudesta) "metaforisiin identiteetteihin". Itse kohtaus alkaa, "As if in a dream...", ja päättyy lopulta vastaavasti:

(...) as if they had been living in a remote valley, far afrom any highways, and one day noticed that just beyond one of the ridgelines all this time there'd been a road, and down this road, as they watched, came a wagon, then a couple of riders, then a coach and another wagon, in dayligh which slowly lost its stark isotropy and was flowed into by clouds and chimney smoke (...)

Jne.: vertauskuva jatkuu, kunnes eräs vaunu ottaa kaverit kyytiin, jonka jälkeen he sattuvat löytämään ilmalaivansa Inconveniencen ja omaksuvat "oikeat" identiteettinsä. Joku ajattelee tätä turhana leikkinä keinoilla, joiden toiminta on muutenkin selvää. Ehkä se ei ole erityisen kekseliästä. Silti se on lukukokemuksen kannalta häiritsevää ja pakottaa miettimään suhdetta tekstiin-- varsinkin jos lukee visuaalisesti, pyrkii kuvaan: mikä on kuvien suhde? Sitä paitsi, se on ihan sielukas kannanotto ihmisluonnon ongelmiin: eikö jokainen väistä kuolemanpelkoa milloin mihinkin lapsuudelliseen vertauskuvaan tai muistoihin, ymmärryksen uhatessa vaivu amneesiaan, jossa on taas sankari poikien seikkailukirjasta, voi marssia päivät tröötäten huuliharppua. (Muistan hyvin kun tajusin jonain päivänä kuolevani. Yksi lapsuuksistani loppui; jokunen porskuttaa.)

Tietty sankareillamme on oma näkemyksensä.

"We went from two dimensions, infant's floor-space, out into town- and map-space, ever toddling our way into the third dimension, till as Chums recruits we could take the fateful leap skyward... and now, after these years of sky-roving, maybe some of us are ready to step 'sidewise' once more, into the next dimension - into Time - our fate, our lord, our destroyer."
     "Thanks a lot, Bug-brains," Darby said. "What's for lunch?"

Jouni Inkalan runokokoelma Tässä sen reuna (WSOY 92) on hyvä. (Se on esikoiskokoelma ja Inkala on sen jälkeen julkaissut ilmeisesti kuusi! Odotan niiden olevan pirullisen hyviä.) Olen lukenut sitä hajanaisesti, usein en edes koko tekstiä vaan ottaen jonkin lauseen ja kokeillen mihin tapettiin se osuu: en avaa runon konetta vaan tungen sytytystulppia omiin sieraimiini. Kokoelma on siis hyvä minulle. Jos siitä olisi karsittu aforismikokoelma, se olisi ehkä vielä parempi:

Yhdestä ilmeestä ei jää kasvoille mitään,
mitään yli.

Jatkaakseni metalyyrisen skeidan tiellä, 90-luvun Nuoren Voiman tyyppien piirissä ja vielä vuodessa '94 (jostain syystä ehkä puolet Prahan kaupunginkirjaston suomenkielisestä runoudesta osuu tuohon vuoteen), tässä runo Riina Katajavuoren kokoelmasta Kuka puhuu (Otava 1994):

Reviiri

Reiät silmästä silmään.

Varis läjähtää tuulilasiin.

Koivun kyljestä puskee pihlaja.


Lunasta lintusi.

Nimi on tärkeä, eiks je. Reviiri on jotain merkittyä. Merkit taas eivät ole mitään omavaraista vaan edellyttävät tunnustusta muilta merkeiltä, järjestelmältä, toisin sanoen reviiri on osa kieltä. Silmien reiät taas muodostavat vielä avoimen ja tyhjän tilan: niiden läpi täytyy vetää jotain, joku lanka, joka samalla muodostaa reviirin, yhteisymmärryksessä merkityn tilan. Reviiriä ei voi pystyttää yksin. Edellinen runo alkaa: "Rajat ovat pyhiä, poliittisia. / Ne houkuttelevat ylityksiin".

Kaikissa kuvissa on kohtaaminen. Ensimmäisessä ja viimeisessä se on abstrakti. Koivun ja pihlajan kuva viittaa sekoittumiseen, vaikkei ehkä tasa-arvoiseen. Puskee kyljestä: tunkeutuu reviirille ja ravinteisiin. Kuitenkin se on ennen kaikkea uuden elämän kuva. Variksen ja tuulilasin kuva on kuoleman kuva. Tuulilasi on reviiri, joka ei salli sekoittumista. Se on suljettu järjestelmä. Toisella tasolla kaikki kuvat ovat myös puhujan (tai vaikka tekstin) ja lukijan kohtaamisia. Reiät silmästä silmään: puhujan näkemä, varis, koivu, yhdistyy lukijan näkemään. Toisaalta voi ajatella että nimenomaan aukot (tekstissä, niin kuin pupillissa; tässä tekstissä kuvien välit ovat korostuneet) avaavat näkymän.

Suorin kohtaaminen on viimeisellä rivillä, kun puhujaa ja lukijaa ei yhdistä ainoastaan kuva vaan suora puhuttelu. Se on suorin yritys yhteisen reviirin pystyttämiseen: tehdään runo. Saadakseen linnun lukijan on annettava runolle se itsensä, luettava siihen lintu, kurottava, kerrottava merkit yhteen (tämän vaihtokaupan puolia ei voi erottaa toisistaan; tätä on runous eikä mikään tekstin happamuusarvo).

Ensin tuntuu, että muodon niukkuudesta huolimatta runon ja lukemisen ongelma ratkeaa helpommin kuin Sinervon tekstissä (tai tematisoidaan yksinkertaisemmaksi): tapahtuu lunastus, homma ratkeaa. Toisaalta viimeisen rivin voi lukea vaatimukseksi tai ohjeeksi, joka ei takaa lunastuksen toteutumista. Ehkä se tulee lukea raamatullisesti, ylimaalliseksi, tulossa olevaksi ja aina vielä toteutumattomaksi. Tekstin ja lukijan välinen raja houkuttelee ylitykseen, ja ehkä vain houkuttelee. Silmä on neulansilmä. Itse asiassa suora puhuttelu sekä yhdistää että piirtää rajan ja erottaa: sinä, minä, sinun, minun.

Ja kuva, jossa varis läjähtaa tuulilasiin: varis on lintu, joskaan ei mitenkään ylevä ja siinä mielessä runollinen (puhumattakaan läjähtämisestä). Kuva on arkinen ja tuulilasi raja, joka päästää katseen (synnyttää ehkä välittömyyden ja yhteyden harhan-- niin kuin runon konkreettiset kuvat) muttei muuta. Viimeinen rivi voi olla ironinen, melkein ilkkuva. Ehkä linnun täytyy jäädä ulkopuolelle. Ehkä ihminen on leikannut (sillä mitä auto edustaa) itsensä irti sellaisesta yhteydestä, johon koivu ja pihlaja pystyvät. Linnusta tavoittaa vain symbolin eli kauppatavaran: se on lunastuskamaa sekä markkinatalouden että (kristillisen) metafysiikan mielessä. Ehkä meillä ei (enää? kohta?) ole muuta kuin markkitaloutta ja metafysiikkaa. Plus kuollut varis :).

Luen Helena Sinervon esikoiskokoelmaa Lukemattomiin (WSOY 1994). Sen isot teemat ovat lapsuus, muisti, kasvaminen, naiseus, ..., ja suhde kieleen. Minua kiinnostaa erityisesti viimeisen kietoutuminen muihin teemoihin, sillä tuntuu että tuon sortin ongelmaleikkikenttä (ota tai jätä naiseus; mieheys taidetaan harvemmin liittää kielen teemaan, onhan se normi eikä "miespuhetta" tarvitse samalla tavalla ylimainostaa) on harvinaisen vahvana esillä kotimaisessa runoudessa. Sinervon lähestymistapa on aika koherentti, hillitty ja varmaliikkeinen estetiikka; jotenkin muustakin lukemastani Sinervosta tulee mieleen se "henkilökohtainen klassismi" jonka mainitsin Louise Glückin yhteydessä. Vahva keskeislyyrisyys asettaa palat paikoilleen-- tai runon puhujan halu kohti keskeislyyristä asemaa, joka aina välillä ikään kuin karkaa teeman ongelmien vuotaessa muotoon (kuitenkaan valtaamaan sitä; ainakaan siinä mitassa kuin vaikka Silja Järventaustan osin samoilla kysymyksillä pelaavassa kokoelmassa Patjalla meren yli, jonka mainitsen koska se on niin mainio).

Luen tähän alkupään runon, josta pidän kovasti.

Matka hampaista nieluun on lyhyt.
Minulla on halu päästä sisälle, istua
pikkuesineiden ja lamppujen keskellä ja
kysyä: miten minut taas jätettiin ulos?

Se on tuo sietämätön tiputtava hana.

Luut antavat kyllä myöten tai murtuvat,
sinä naurat, käännät sivua kuin ampuisit,
minua kiehtoo laukausten ääni,

sinä istut valo sylissä, samalla sohvalla
elämä on niin täysi,
ettei siinä ole tilaa nukkua.

Matka ja halu: ehkä jatkuvasta pureskelusta pisteeseen jossa raja(/)pinta katoaa, sulautumiseen, rauhaan, istuutumiseen. Oletettavasti se on lukemisen kuva. Mutta puhuja ei halua nielaista tekstiä vaan haluaa tulla tekstin nielaisemaksi-- tai ehkä puhuja (tekstuaalisena rakennelmana) haluaa tulla lukijan nielaisemaksi. (Onko tekstin puhuja itse asiassa muuta kuin tuo halu?) Jos tavoite on sulautuminen, ei lukukulma, ei käyttö- vaan yhteenliittymä, eron täytyy pyyhkiytyä: runon puhuja on samalla lukijan ja tekstin kuva. Mutta liike ei pysähdy, tulkinta jättää jäljen joka asettuu tekstin eteen. Miten minut taas jätettiin ulos?: samalla lapsenomainen, traumaattinen vetoomus (äiti, mikset ollut tässä) ja toteamus siitä ettei "minä" koskaan voi päästä sisälle sillä sisälle päästyään huomaa yhä olevansa ulkona tai ei-tarpeeksi-sisällä: halu synnyttää poissaolon.

Tiellä on tiputtava hana-- pisaroiden ääni, pisaroiden isku pintaan jossa ne voivat kaikua, teksti eikä mihin se viittaa, ääni eikä se mitä se sanoo, ehkä kaikki tämä estää asettumasta ja lepäämästä, nukahtamasta. (Edellinen runo ennakoi mukautumattoman ja taukoamattoman, tiputtavan hanan: "avo / setti / ei suostu / maahan / ilmaan / veteen / ei-suo / stu".) Uni on onnen tila, joka ei tarvitse tulkintaa eikä pysty siihen, sillä "minä" sulautuu maailmaan ja kaikki on ehdottoman hyväksyttyä; mutta "elämä on niin täysi, ettei siinä ole tilaa nukkua". Ääni vuotaa yli.

Ääni vuotaa tulkinnan yli? Mutta kuva ei oikein täsmää: puhuja nimenomaan ei halua tulkintaa (sillä tulkinta edellyttää eroa) vaan sulautumisen, katoamisen tekstiin (tai, tekstinä, lukijaan). Tulkinta on väkivaltaista ja riemukasta, ei levollista. Ja kuitenkin nimenomaan ylijäämäinen, materiaalinen, äänekäs teksti tekee tulkinnan mahdolliseksi ja vaatii sitä. Hanan tiputus vaatii lukemaan itseensä rytmin. Ilman tekstin häiritsevyyttä (plip, plop, plip) kaikki olisi ehjää, ei olisi halua, ei tulkintaa eikä sen ristiriitaista halua lopettaa, tappaa kaikki tulkinta. (Jos kone toimii sulavasti, se katoaa käyttöönsä. Tiputtava hana, niin kuin teksti, on rikkinäinen kone.) Juuri sietämätön tiputtava hana synnyttää kitkan joka kääntää runon suunnan ja pakottaa väkivaltaan. Ääni vaatii tulkinnan. Ampuja palautuu puhujan ja luennan toiseksi puoleksi (he istuvat samalla sohvalla): on halu jäädä tekstin armoille, liueta tekstiin, tulla nielaistuksi; toisaalta on halu laittaa teksti kuriin, runnoa ja lopettaa, nielaista se. Ehkä jotain tällaista. Toiseen kohdistuva puhe on siis keinotekoinen erottelu-- samalla se kuitenkin kohdistuu reaaliseen lukijaan ja siihen mitä olen juuri tekemässä.

No niin: istun sohvalla, sylissäni valo (lukuvalo, tulkintavalo, haulikko?), kuvittelin raivanneeni tieni sisään mutta itse asiassa minut on taas jätetty ulos. Myös laukaukset kaikuvat, sietämättömyyteen asti, ja samalla itse laukauksista lähtevä ääni on kiehtovampaa kuin joku ruho (runo!-- valmis, lahjakääreissä). Liike jatkuu eikä täällä voi nukkua. Mutta se mikä estää levon ei itse asiassa ole tippuvan hanan eikä laukausten ääni, vaan kahden (ainakin näennäisesti) ristiriitaisen ja erottamattoman halun, nielaistuksi tulemisen ja nielaisemisen, antautumisen ja tyhjentävän tulkinnan yhteiselo. (Tämä on se mistä elämä koostuu ja mikä tekee siitä täyden.)

Teksti saattaa pestä kätensä. Thornton Wilder sanoo muuten hyvin: "The world of poets is the creation not of deeper insights but of more urgent longings."

Olin tänään Prahan kaupunginhistoriaa esittelevässä näyttelyssä, jonka yksi osasto oli omistettu kahviloille. Täällä kahvilakulttuuri oli erityisen elävää, kunnes kommunistit sulkivat valtaan tultuaan paheen pesät. Café Louvre, jonka ikkunoiden läpi kadulle paiskatut huonekalut on sittemmin korjattu takaisin, on suosikki. Mielenkiintoisena anekdoottina Café Louvren seinähistoriikki kertoo tietyn piirin, johon mm. Kafka ja Max Brod kuuluivat, kokoontuneen usein kahvilassa: jossain vaiheessa Brod potkittiin piiristä ja Kafkakin lähti solidaarisena kaverina. Paperi ei kerro, miksi Brod erotettiin. (Prahan kahviloista enemmän täällä ja täällä.)

Ainoa asia, joka kahvilanäyttelyssä pysäytti hetkeksi, oli eräs kahvilaväkeä esittävä maalaus. Kuvan kahvila oli hämärä mutta ikkunoista tuli kirkas valo, joka reunusti ihmiset, hatut ja niin edelleen. Teos oli pieni ja sinänsä vaatimaton, ei mitenkään teknisesti tai taiteellisesti vaikuttava, mutta sillä oli-- en osaa muotoilla tätä suomeksi-- uskomaton transport. (Voisi vaikka sanoa, että se tempaisi mukaansa.) Samalla tajusin yhden syyn siihen, miksi Hemingway tulee varmaankin aina olemaan lempikirjailijoitani: lähes kukaan ei kirjoita yhtä hienosti valosta. Minun on lukiessani vaikea hahmottaa, miksi pidän sitä niin vaikuttavana; osaksi se liittyy vähäeleisyyteen, joka tekee kuvauksesta niin tarkkaa ja siksi vaikuttavaa.

Puhun siis efektistä. On oikeastaan välttämätöntä, etten voi selittää sitä vain Hemingwaylla. Yhtä hyvin minun pitäisi selittää sitä vaikka sillä, miten muistan katselleeni valon taittumista lasituopista junassa Turusta Jyväskylään, kun luin Jäähyväisiä aseille, ja kesää ja valoa ulkona-- ja sitten taas valoa sotilaskasarmin seinällä tai Alpeilla tai päättymättömissä taimenpuroissa. (Hemingway on aina loputtoman alakuloista, kesäistä, lapsellista ja valoisaa.) Aina välillä tuumin, että suhteessa tähän kaikkeen taitavalla kompositiolla, vallankumouksellisella lähestymistavalla, tai mitä ikinä, on suurinpiirtein samanlainen välinearvo kuin ripustuksella taidenäyttelyssä.

Against the Day purkautuu pikkuhiljaa hyväksi vyyhdiksi. Hahmogalleriakaan ei ole enää mitenkään erityisen litteä vaan kohoaa tasaisesti. (Vaikka minulla ei tosiaan sinänsä ole mitään persoonattomia hahmoja vastaan-- hyvässä kirjassa/elokuvassa on muita(kin) elementtejä joihin eläytyä, esimerkiksi juuri rakenteelliset tai temaattiset syyt persoonattomuuden tai, paradoksaalisesti, eläytymismahdollisuuksien niukkuuden takana). En ole kuitenkaan varma mitä ajatella psykologisesta syvyydestä, kun kaikki tuntuu oikeastaan palvelevan tiettyjä, toistuvia motiiveja: kaikki tuntuu, näennäisessä (?) sattumanvaraisuudessaan, olevan vääjäämätöntä. Yksi kantavista teemoista tai motiiveista tältä kantilta on lähteminen (kotoa, puolison/lapsen luota, maasta, jne.), joka toistuu useimmissa tarinakuluissa. Tähän liittyy välittömästi viattomuuden menetys, joka voi olla seksuaalista, poliittista tai moraalista mutta pääasiassa myyttistä-- huomattavimmin jaksossa, jossa katalyyttina on napajäätiköltä meteorin sisällä kaupunkiin tuotu "vieras": "So the city became the material expression of a particular loss of innocence [...] it's inhabitants became, and have remained, an embittered and amnesiac race, wounded but unable to connect through memory to the moment of injury."

Viattomuuden menetys olettaa rikoksen tai vääryyden, mutta toistuvasti on epäselvää mikä vääryys on. Tämä on tietysti kaikki hirveän kafkamaista, niin kuin huomattavan monet Pynchonin teemoista ja keinoista: vieraantuminen, byrokratia ja kaikki se on nykyään melko arkista kauraa; kiinnostavampi yhteinen teema voisi olla myyttinen katoaminen. Kafkasta ja Pynchonista ei itse asiassa ole kirjoitettu juuri mitään, mikä on yllättävää. (Pynchon-seminaarin vetäjä mainitsi, että Pynchonista ja Joycestakaan ei ole juuri kirjallisuutta, mikä on ehkä yllättävämpää.) Joka tapauksessa huomioni kiinnitti GRAATin uudessa numerossa (omistettu Against the Day -luennalle ja kokonaisuudessaan netissä) artikkeli Like Metaphor, Only Different, jossa pohditaan vertauskuvallisen kirjaimellistamista ATD:ssa. Kirjoittaja, Paolo Simonetti, vertaa romaanin lähestymisen vaatimaa lukustrategiaa "doublethinkiin" (Orwellin dystopiassa 1984, johon Pynchon on kirjoittanut erään esipuheen), jossa asiat yhtä aikaa ovat ja eivät ole: "In order to make sense of the novel, the reader must suspend the classical suspension of disbelief, adopt, as it were, a new kind of "negative capability". He/she must give up any ontological reassurance on what is real, realistic, or fictional."

Tietyssä mielessä kieli on tietty aina vertauskuvallista, mutta tapa jolla metaforinen limittyy Pynchonilla kirjaimelliseen tulee lähelle Kafkaa (en väitä että tämä olisi ainutlaatuista). Kyse ei ole niinkään siitä, että metaforista ja kirjaimellista olisi vaikea erottaa toisistaan, vaan itse kategorioiden kaatumisesta: Gregor Samsan ja syöpäläisen suhde sekä metaforinen että kirjaimellinen, tai ei kumpikaan (Muodonmuutoksen kuvituksessa Kafka erityisesti kielsi ötökän visualisoimista-- filmiversioiden suhteellinen laimeus johtuu ainakin osin tämän jännitteen katoamisesta). Deleuze ja Guattari puhuvat tästä Kafkan kielen "intensiivisyytenä" (Kafka: Towards a Minor Literature (1975)):

"Metamorphosis is the contrary of metaphor. There is no longer any proper sense or figurative sense, but only a distribution of states that is part of the range of the word. The thing and other things are no longer anything but intensities. . . . There is no longer man or animal since each deterritorializes the other, in a conjuction of flux, in a continuum of reversible intensities. . . . There is a circuit of states that forms a mutual becoming, in the heart of a necessarily multiple or collective assemblage."