Vielä Glückista. Luin jonkun (en voi tästä linkata) luonnehtineen hänen tyyliään käsitteellä "henkilökohtainen klassismi" (personal classicism), mikä tuntuu jossain suhteessa istuvan. Samaan syssyyn mahtuivat ainakin H.D. ja Elizabeth Bishop, jälkimmäisestä en oikein tiedä, Bishop on ainakin minulle enemmän barokkinen hahmo. Kyseinen kirjoittaja viittaa joka tapauksessa mm. henkilökohtaisiin kokemuksiin, jotka purkautuvat understatementeiksi etäännytettynä. Tähän liittyy kirjoittajalla ajatus vastarinnasta "miehistä modernismin standardia" vastaan. En jaksa nyt hakata päätäni moista metafysiikkaa vasten, oli miten oli, mutta Glückin tekstissä kiehtoo tyylillisesti juuri hillittyys ja tarkkarajaisuus. Kokonaisuus on enemmän ongelman ja kohtalon hahmottelu kuin ratkaisu, mutta sekin tuntuu jotenkin selväpiirteiseltä-- yksittäisissä runoissa taas on harvoin mitään ylimääräistä.

Tarkoittamani tarkkarajaisuus on toki myös monimutkaista; mitä tiukemmat rajat piirtää, sitä enemmän jää kertomatta, mahdollisen alueelle. Se on onnistuessaan sallivaa. Ajattelen sen myös edellyttävän tiettä rehellisyyttä ja suoruutta. Ironia edellyttää kokonaan uutta merkitysten pullataikinapellillistä (tietty vanhaan pohjaan tehtyä), joka samalla pakottaa sekä puhujan että lukijan tietyn etäisyyden päähän. Glück kirjoittaa esipuheessa erääseen runokokoelmaan ironian olevan "puku tai panssari, josta modernit sielut tunnistavat toisensa". Se on siis jotain yhdenmukaistavaa. Ironinen asenne edellyttää puhujaa tuomaan lakkaamatta ilmi, ettei ole ensimmäinen joka puhuu tai ajattelee tällä tavalla-- "mikä ei sovi lainkaan itse tunteen tai ajatuksen kokemukseen... ennakkotapauksettoman olemisen välittömään ja absoluuttiseen tuntemukseen". Glück ei kai väitä, että näitä absoluuttisia tuntemuksia voisi sellaisinaan välittää (ne ovat välittömiä), mutta on ihan hyvä silloin tällöin potkaista itseään kokeillakseen nahan paksuutta. Sen on tarkoitus sattua.

Luen Louise Glückin runokokoelmaa Averno (2006). Jutun juoni ja taustamyytti on Persefonen: Persefone oli Demeterin tytär, jonka Haades kaappasi itselleen manalaan. Wikipedia kertaa loput: Demeter maan jumalattarena kielsi kasveja kasvamasta kunnes saisi tyttärensä takaisin, jonka Zeus lopulta järjesti, mutta Persefone oli ehtinyt syödä granaattiomenan siemenen eikä siksi voisi vapautua kokonaan. Aina talveksi Persefone palaa Haadeksen luo, mikä selittää vuodenajat: talvi on Demeterin surua. Averno on surullista tekstiä. Myytit sinänsä eivät ole kovin surullisia, ne ovat liian karrikoituja ja arkkityyppisiä: ehkä lähtökohtaisesti ja ainakin minulle vain yksilökohtalot, todelliset tai kuvitteelliset, voivat olla erityisen liikuttavia. (Esimerkiksi Primo Levi kirjoittaa, ettei pääasiassa sure miljoonia keskitysleirillä kuolleita juutalaisia, vaan niitä kymmeniä jotka tunsi, mikä on edes jonkinlaisen elämän jatkamisen ehto.) Averno on surullinen, koska tekee Persefonesta yksilöllisen ja inhimillisen, käsittelee Persefonen syyllisyyttä Haadeksen raiskaamaksi tulemisesta, Persefonen katumusta, Persefonen fantasiaa että Haades pelastaisi tämän äitinsä piiristä, jne. Glück kehottaa lukemaan myyttiä

as an argument between the mother and the lover--  

the daughter is just meat.

Ennen ryöstöään Persefonen nimi onkin yksinkertaisesti Kore, "neito", hän toisin sanoen saa oikean nimen vasta erotessaan äidistään (vaikka Kore-nimitys ilmeisesti jää käyttöön). Aikaisemmin:

You are allowed to like
no one, you know. The characters
are not people.
They are aspects of a dilemma or conflict.

Tuo näyttää ensin lukuohjeelta, mutta tuntuu sitten enemmän itsepuhuttelulta, kirjoittajan yritykseltä säilyttää etäisyys, mikä ei tietenkään onnistu, sillä myytti sekoittuu jatkuvasti puhujan kokemuksiin ja puhuja Persefoneen. Persefonen myytti on rakastumisen, kotoalähtemisen myytti (muotti). Tapahtumien oletetaan seuraavan kaavaa, kirjoittuvan tavalla joka ei piittaa kokemuksen yksilöllisyydestä:

The assignment was to fall in love.
The details were up to you.
The second part was
to include in the poem certain words,
words drawn from a specific text
on another subject altogether.

Rakastumisen kaava liittyy hyväksytyn tarinan kertomisen kaavaan. Oikeastaan Persefonen kohtalo on se mitä odotetaan, se on hyvä tarina koska hyvä tragedia: "Certain endings were tragic, thus acceptable / Everything else was failure". Persefone jää myytissä "pelkäksi lihaksi" tai paperiksi, välittämään konfliktia, sukkuloimaan miehensä ja äitinsä väliä joille kummallekin kuuluu. Kotoa lähtö liittyy kuolemaan, joka on ainoa saavutettavissa oleva tulevaisuus, koti taas menneisyyteen joka on yhtä saavuttamattomissa. Persefone-myytin funktio on uskotella, että tulevan ja menneen välille löytyisi jonkinlainen sopu, että tasapainottelu olisi mahdollista. Puhuja näkee myytin läpi mutta ei voi irtautua sen välttämättömyydestä. Symmetrisesti Persefonekaan ei jää vain myytin aktoriksi vaan puhujan projisoidessa tämän rooliin oman historiansa muuttuu tuntevaksi ja ristiriitaiseksi, toisin sanoen kiinnostavaksi. Ylipäänsä kokoelman tekee kiinnostavaksi se, ettei se anna ratkaisuja näihin jännitteisiin.

[If] Persephone "returns" there will be
one of two reasons:

either she was not dead or
she is being used
to support a fiction--

I think I can remember
being dead.