hidas aamiainen

2008-07-18T14:20:00.002+02:00

2008-05-12T20:58:00.003+02:00

Pynchonin Against the Day'ssa on hauska kohta, joka alleviivaa romaania muutenkin halkovaa (pitäisinkö tekstistä enemmän, jos voisin sanoa "silpovaa"?) historiallisen ja kerronnallisen ajan roplematiikkaa. Venäläisten formalistien terminologiaan taitettuna, sjuzet ("juoni", se miten tarina on kerrottu) ja fabula ("tarina", kronologinen, kausaalinen tapahtumaketju) sekoittuvat. Voi sanoa että ne hukkaavat rajansa, mutta ennemmin kysymys on siitä että itse rajanvedon ongelma ja mielivalta tulee esiin.

ATD:n yksi kertomuslinja liittyy ilmalaivalla ristiin rastiin romaania seilaavaan porukkaan nimeltä Chums of Chance (nimi vedetty Joycen Finnegan's Wake'sta). Joukkio esiintyy poikien seikkailukirjoissa, mutta tuntuu etteivät sen seikkailut ole niinkään kertomusten aihe kuin itse seikkailukertomus (hehän ovat, kuitenkin, henkilöitä romaanissa)-- siis sama ongelma. Hauska kohtaus kuvaa kyseisen sankar'joukon äkillistä liittymistä porukkaan nimeltä Marching Academy Harmonica Band (itse asiassa nimen sanat vaihtelevat paikkaa), jossa he puhaltelevat noin kahdeksan sivun ajan huuliharppua ja unohtavat autuaasti osansa kirjan juonikulussa.

Mitään ei koiteta naamioida. Ennen episodia meille kerrotaan hahmojen väistävän tiettyä kriisiä (johon liittyy keskeisesti saatu tieto omasta mahdollisesta kuolevaisuudesta) "metaforisiin identiteetteihin". Itse kohtaus alkaa, "As if in a dream...", ja päättyy lopulta vastaavasti:

(...) as if they had been living in a remote valley, far afrom any highways, and one day noticed that just beyond one of the ridgelines all this time there'd been a road, and down this road, as they watched, came a wagon, then a couple of riders, then a coach and another wagon, in dayligh which slowly lost its stark isotropy and was flowed into by clouds and chimney smoke (...)

Jne.: vertauskuva jatkuu, kunnes eräs vaunu ottaa kaverit kyytiin, jonka jälkeen he sattuvat löytämään ilmalaivansa Inconveniencen ja omaksuvat "oikeat" identiteettinsä. Joku ajattelee tätä turhana leikkinä keinoilla, joiden toiminta on muutenkin selvää. Ehkä se ei ole erityisen kekseliästä. Silti se on lukukokemuksen kannalta häiritsevää ja pakottaa miettimään suhdetta tekstiin-- varsinkin jos lukee visuaalisesti, pyrkii kuvaan: mikä on kuvien suhde? Sitä paitsi, se on ihan sielukas kannanotto ihmisluonnon ongelmiin: eikö jokainen väistä kuolemanpelkoa milloin mihinkin lapsuudelliseen vertauskuvaan tai muistoihin, ymmärryksen uhatessa vaivu amneesiaan, jossa on taas sankari poikien seikkailukirjasta, voi marssia päivät tröötäten huuliharppua. (Muistan hyvin kun tajusin jonain päivänä kuolevani. Yksi lapsuuksistani loppui; jokunen porskuttaa.)

Tietty sankareillamme on oma näkemyksensä.

"We went from two dimensions, infant's floor-space, out into town- and map-space, ever toddling our way into the third dimension, till as Chums recruits we could take the fateful leap skyward... and now, after these years of sky-roving, maybe some of us are ready to step 'sidewise' once more, into the next dimension - into Time - our fate, our lord, our destroyer."
"Thanks a lot, Bug-brains," Darby said. "What's for lunch?"

2008-05-06T14:10:00.003+02:00

Jouni Inkalan runokokoelma Tässä sen reuna (WSOY 92) on hyvä. (Se on esikoiskokoelma ja Inkala on sen jälkeen julkaissut ilmeisesti kuusi! Odotan niiden olevan pirullisen hyviä.) Olen lukenut sitä hajanaisesti, usein en edes koko tekstiä vaan ottaen jonkin lauseen ja kokeillen mihin tapettiin se osuu: en avaa runon konetta vaan tungen sytytystulppia omiin sieraimiini. Kokoelma on siis hyvä minulle. Jos siitä olisi karsittu aforismikokoelma, se olisi ehkä vielä parempi:

Yhdestä ilmeestä ei jää kasvoille mitään,
mitään yli.

2008-05-02T10:24:00.001+02:00

Jatkaakseni metalyyrisen skeidan tiellä, 90-luvun Nuoren Voiman tyyppien piirissä ja vielä vuodessa '94 (jostain syystä ehkä puolet Prahan kaupunginkirjaston suomenkielisestä runoudesta osuu tuohon vuoteen), tässä runo Riina Katajavuoren kokoelmasta Kuka puhuu (Otava 1994):

Reviiri

Reiät silmästä silmään.

Varis läjähtää tuulilasiin.

Koivun kyljestä puskee pihlaja.

Lunasta lintusi.

Nimi on tärkeä, eiks je. Reviiri on jotain merkittyä. Merkit taas eivät ole mitään omavaraista vaan edellyttävät tunnustusta muilta merkeiltä, järjestelmältä, toisin sanoen reviiri on osa kieltä. Silmien reiät taas muodostavat vielä avoimen ja tyhjän tilan: niiden läpi täytyy vetää jotain, joku lanka, joka samalla muodostaa reviirin, yhteisymmärryksessä merkityn tilan. Reviiriä ei voi pystyttää yksin. Edellinen runo alkaa: "Rajat ovat pyhiä, poliittisia. / Ne houkuttelevat ylityksiin".

Kaikissa kuvissa on kohtaaminen. Ensimmäisessä ja viimeisessä se on abstrakti. Koivun ja pihlajan kuva viittaa sekoittumiseen, vaikkei ehkä tasa-arvoiseen. Puskee kyljestä: tunkeutuu reviirille ja ravinteisiin. Kuitenkin se on ennen kaikkea uuden elämän kuva. Variksen ja tuulilasin kuva on kuoleman kuva. Tuulilasi on reviiri, joka ei salli sekoittumista. Se on suljettu järjestelmä. Toisella tasolla kaikki kuvat ovat myös puhujan (tai vaikka tekstin) ja lukijan kohtaamisia. Reiät silmästä silmään: puhujan näkemä, varis, koivu, yhdistyy lukijan näkemään. Toisaalta voi ajatella että nimenomaan aukot (tekstissä, niin kuin pupillissa; tässä tekstissä kuvien välit ovat korostuneet) avaavat näkymän.

Suorin kohtaaminen on viimeisellä rivillä, kun puhujaa ja lukijaa ei yhdistä ainoastaan kuva vaan suora puhuttelu. Se on suorin yritys yhteisen reviirin pystyttämiseen: tehdään runo. Saadakseen linnun lukijan on annettava runolle se itsensä, luettava siihen lintu, kurottava, kerrottava merkit yhteen (tämän vaihtokaupan puolia ei voi erottaa toisistaan; tätä on runous eikä mikään tekstin happamuusarvo).

Ensin tuntuu, että muodon niukkuudesta huolimatta runon ja lukemisen ongelma ratkeaa helpommin kuin Sinervon tekstissä (tai tematisoidaan yksinkertaisemmaksi): tapahtuu lunastus, homma ratkeaa. Toisaalta viimeisen rivin voi lukea vaatimukseksi tai ohjeeksi, joka ei takaa lunastuksen toteutumista. Ehkä se tulee lukea raamatullisesti, ylimaalliseksi, tulossa olevaksi ja aina vielä toteutumattomaksi. Tekstin ja lukijan välinen raja houkuttelee ylitykseen, ja ehkä vain houkuttelee. Silmä on neulansilmä. Itse asiassa suora puhuttelu sekä yhdistää että piirtää rajan ja erottaa: sinä, minä, sinun, minun.

Ja kuva, jossa varis läjähtaa tuulilasiin: varis on lintu, joskaan ei mitenkään ylevä ja siinä mielessä runollinen (puhumattakaan läjähtämisestä). Kuva on arkinen ja tuulilasi raja, joka päästää katseen (synnyttää ehkä välittömyyden ja yhteyden harhan-- niin kuin runon konkreettiset kuvat) muttei muuta. Viimeinen rivi voi olla ironinen, melkein ilkkuva. Ehkä linnun täytyy jäädä ulkopuolelle. Ehkä ihminen on leikannut (sillä mitä auto edustaa) itsensä irti sellaisesta yhteydestä, johon koivu ja pihlaja pystyvät. Linnusta tavoittaa vain symbolin eli kauppatavaran: se on lunastuskamaa sekä markkinatalouden että (kristillisen) metafysiikan mielessä. Ehkä meillä ei (enää? kohta?) ole muuta kuin markkitaloutta ja metafysiikkaa. Plus kuollut varis :).

2008-04-25T23:00:00.000+02:00

Luen Helena Sinervon esikoiskokoelmaa Lukemattomiin (WSOY 1994). Sen isot teemat ovat lapsuus, muisti, kasvaminen, naiseus, ..., ja suhde kieleen. Minua kiinnostaa erityisesti viimeisen kietoutuminen muihin teemoihin, sillä tuntuu että tuon sortin ongelmaleikkikenttä (ota tai jätä naiseus; mieheys taidetaan harvemmin liittää kielen teemaan, onhan se normi eikä "miespuhetta" tarvitse samalla tavalla ylimainostaa) on harvinaisen vahvana esillä kotimaisessa runoudessa. Sinervon lähestymistapa on aika koherentti, hillitty ja varmaliikkeinen estetiikka; jotenkin muustakin lukemastani Sinervosta tulee mieleen se "henkilökohtainen klassismi" jonka mainitsin Louise Glückin yhteydessä. Vahva keskeislyyrisyys asettaa palat paikoilleen-- tai runon puhujan halu kohti keskeislyyristä asemaa, joka aina välillä ikään kuin karkaa teeman ongelmien vuotaessa muotoon (kuitenkaan valtaamaan sitä; ainakaan siinä mitassa kuin vaikka Silja Järventaustan osin samoilla kysymyksillä pelaavassa kokoelmassa Patjalla meren yli, jonka mainitsen koska se on niin mainio).

Luen tähän alkupään runon, josta pidän kovasti.

Matka hampaista nieluun on lyhyt.
Minulla on halu päästä sisälle, istua
pikkuesineiden ja lamppujen keskellä ja
kysyä: miten minut taas jätettiin ulos?

Se on tuo sietämätön tiputtava hana.

Luut antavat kyllä myöten tai murtuvat,
sinä naurat, käännät sivua kuin ampuisit,
minua kiehtoo laukausten ääni,

sinä istut valo sylissä, samalla sohvalla
elämä on niin täysi,
ettei siinä ole tilaa nukkua.

Matka ja halu: ehkä jatkuvasta pureskelusta pisteeseen jossa raja(/)pinta katoaa, sulautumiseen, rauhaan, istuutumiseen. Oletettavasti se on lukemisen kuva. Mutta puhuja ei halua nielaista tekstiä vaan haluaa tulla tekstin nielaisemaksi-- tai ehkä puhuja (tekstuaalisena rakennelmana) haluaa tulla lukijan nielaisemaksi. (Onko tekstin puhuja itse asiassa muuta kuin tuo halu?) Jos tavoite on sulautuminen, ei lukukulma, ei käyttö- vaan yhteenliittymä, eron täytyy pyyhkiytyä: runon puhuja on samalla lukijan ja tekstin kuva. Mutta liike ei pysähdy, tulkinta jättää jäljen joka asettuu tekstin eteen. Miten minut taas jätettiin ulos?: samalla lapsenomainen, traumaattinen vetoomus (äiti, mikset ollut tässä) ja toteamus siitä ettei "minä" koskaan voi päästä sisälle sillä sisälle päästyään huomaa yhä olevansa ulkona tai ei-tarpeeksi-sisällä: halu synnyttää poissaolon.

Tiellä on tiputtava hana-- pisaroiden ääni, pisaroiden isku pintaan jossa ne voivat kaikua, teksti eikä mihin se viittaa, ääni eikä se mitä se sanoo, ehkä kaikki tämä estää asettumasta ja lepäämästä, nukahtamasta. (Edellinen runo ennakoi mukautumattoman ja taukoamattoman, tiputtavan hanan: "avo / setti / ei suostu / maahan / ilmaan / veteen / ei-suo / stu".) Uni on onnen tila, joka ei tarvitse tulkintaa eikä pysty siihen, sillä "minä" sulautuu maailmaan ja kaikki on ehdottoman hyväksyttyä; mutta "elämä on niin täysi, ettei siinä ole tilaa nukkua". Ääni vuotaa yli.

Ääni vuotaa tulkinnan yli? Mutta kuva ei oikein täsmää: puhuja nimenomaan ei halua tulkintaa (sillä tulkinta edellyttää eroa) vaan sulautumisen, katoamisen tekstiin (tai, tekstinä, lukijaan). Tulkinta on väkivaltaista ja riemukasta, ei levollista. Ja kuitenkin nimenomaan ylijäämäinen, materiaalinen, äänekäs teksti tekee tulkinnan mahdolliseksi ja vaatii sitä. Hanan tiputus vaatii lukemaan itseensä rytmin. Ilman tekstin häiritsevyyttä (plip, plop, plip) kaikki olisi ehjää, ei olisi halua, ei tulkintaa eikä sen ristiriitaista halua lopettaa, tappaa kaikki tulkinta. (Jos kone toimii sulavasti, se katoaa käyttöönsä. Tiputtava hana, niin kuin teksti, on rikkinäinen kone.) Juuri sietämätön tiputtava hana synnyttää kitkan joka kääntää runon suunnan ja pakottaa väkivaltaan. Ääni vaatii tulkinnan. Ampuja palautuu puhujan ja luennan toiseksi puoleksi (he istuvat samalla sohvalla): on halu jäädä tekstin armoille, liueta tekstiin, tulla nielaistuksi; toisaalta on halu laittaa teksti kuriin, runnoa ja lopettaa, nielaista se. Ehkä jotain tällaista. Toiseen kohdistuva puhe on siis keinotekoinen erottelu-- samalla se kuitenkin kohdistuu reaaliseen lukijaan ja siihen mitä olen juuri tekemässä.

No niin: istun sohvalla, sylissäni valo (lukuvalo, tulkintavalo, haulikko?), kuvittelin raivanneeni tieni sisään mutta itse asiassa minut on taas jätetty ulos. Myös laukaukset kaikuvat, sietämättömyyteen asti, ja samalla itse laukauksista lähtevä ääni on kiehtovampaa kuin joku ruho (runo!-- valmis, lahjakääreissä). Liike jatkuu eikä täällä voi nukkua. Mutta se mikä estää levon ei itse asiassa ole tippuvan hanan eikä laukausten ääni, vaan kahden (ainakin näennäisesti) ristiriitaisen ja erottamattoman halun, nielaistuksi tulemisen ja nielaisemisen, antautumisen ja tyhjentävän tulkinnan yhteiselo. (Tämä on se mistä elämä koostuu ja mikä tekee siitä täyden.)

Teksti saattaa pestä kätensä. Thornton Wilder sanoo muuten hyvin: "The world of poets is the creation not of deeper insights but of more urgent longings."

2008-04-16T21:07:00.005+02:00

Olin tänään Prahan kaupunginhistoriaa esittelevässä näyttelyssä, jonka yksi osasto oli omistettu kahviloille. Täällä kahvilakulttuuri oli erityisen elävää, kunnes kommunistit sulkivat valtaan tultuaan paheen pesät. Café Louvre, jonka ikkunoiden läpi kadulle paiskatut huonekalut on sittemmin korjattu takaisin, on suosikki. Mielenkiintoisena anekdoottina Café Louvren seinähistoriikki kertoo tietyn piirin, johon mm. Kafka ja Max Brod kuuluivat, kokoontuneen usein kahvilassa: jossain vaiheessa Brod potkittiin piiristä ja Kafkakin lähti solidaarisena kaverina. Paperi ei kerro, miksi Brod erotettiin. (Prahan kahviloista enemmän täällä ja täällä.)

Ainoa asia, joka kahvilanäyttelyssä pysäytti hetkeksi, oli eräs kahvilaväkeä esittävä maalaus. Kuvan kahvila oli hämärä mutta ikkunoista tuli kirkas valo, joka reunusti ihmiset, hatut ja niin edelleen. Teos oli pieni ja sinänsä vaatimaton, ei mitenkään teknisesti tai taiteellisesti vaikuttava, mutta sillä oli-- en osaa muotoilla tätä suomeksi-- uskomaton transport. (Voisi vaikka sanoa, että se tempaisi mukaansa.) Samalla tajusin yhden syyn siihen, miksi Hemingway tulee varmaankin aina olemaan lempikirjailijoitani: lähes kukaan ei kirjoita yhtä hienosti valosta. Minun on lukiessani vaikea hahmottaa, miksi pidän sitä niin vaikuttavana; osaksi se liittyy vähäeleisyyteen, joka tekee kuvauksesta niin tarkkaa ja siksi vaikuttavaa.

Puhun siis efektistä. On oikeastaan välttämätöntä, etten voi selittää sitä vain Hemingwaylla. Yhtä hyvin minun pitäisi selittää sitä vaikka sillä, miten muistan katselleeni valon taittumista lasituopista junassa Turusta Jyväskylään, kun luin Jäähyväisiä aseille, ja kesää ja valoa ulkona-- ja sitten taas valoa sotilaskasarmin seinällä tai Alpeilla tai päättymättömissä taimenpuroissa. (Hemingway on aina loputtoman alakuloista, kesäistä, lapsellista ja valoisaa.) Aina välillä tuumin, että suhteessa tähän kaikkeen taitavalla kompositiolla, vallankumouksellisella lähestymistavalla, tai mitä ikinä, on suurinpiirtein samanlainen välinearvo kuin ripustuksella taidenäyttelyssä.

2008-04-08T09:18:00.005+02:00

Against the Day purkautuu pikkuhiljaa hyväksi vyyhdiksi. Hahmogalleriakaan ei ole enää mitenkään erityisen litteä vaan kohoaa tasaisesti. (Vaikka minulla ei tosiaan sinänsä ole mitään persoonattomia hahmoja vastaan-- hyvässä kirjassa/elokuvassa on muita(kin) elementtejä joihin eläytyä, esimerkiksi juuri rakenteelliset tai temaattiset syyt persoonattomuuden tai, paradoksaalisesti, eläytymismahdollisuuksien niukkuuden takana). En ole kuitenkaan varma mitä ajatella psykologisesta syvyydestä, kun kaikki tuntuu oikeastaan palvelevan tiettyjä, toistuvia motiiveja: kaikki tuntuu, näennäisessä (?) sattumanvaraisuudessaan, olevan vääjäämätöntä. Yksi kantavista teemoista tai motiiveista tältä kantilta on lähteminen (kotoa, puolison/lapsen luota, maasta, jne.), joka toistuu useimmissa tarinakuluissa. Tähän liittyy välittömästi viattomuuden menetys, joka voi olla seksuaalista, poliittista tai moraalista mutta pääasiassa myyttistä-- huomattavimmin jaksossa, jossa katalyyttina on napajäätiköltä meteorin sisällä kaupunkiin tuotu "vieras": "So the city became the material expression of a particular loss of innocence [...] it's inhabitants became, and have remained, an embittered and amnesiac race, wounded but unable to connect through memory to the moment of injury."

Viattomuuden menetys olettaa rikoksen tai vääryyden, mutta toistuvasti on epäselvää mikä vääryys on. Tämä on tietysti kaikki hirveän kafkamaista, niin kuin huomattavan monet Pynchonin teemoista ja keinoista: vieraantuminen, byrokratia ja kaikki se on nykyään melko arkista kauraa; kiinnostavampi yhteinen teema voisi olla myyttinen katoaminen. Kafkasta ja Pynchonista ei itse asiassa ole kirjoitettu juuri mitään, mikä on yllättävää. (Pynchon-seminaarin vetäjä mainitsi, että Pynchonista ja Joycestakaan ei ole juuri kirjallisuutta, mikä on ehkä yllättävämpää.) Joka tapauksessa huomioni kiinnitti GRAATin uudessa numerossa (omistettu Against the Day -luennalle ja kokonaisuudessaan netissä) artikkeli Like Metaphor, Only Different, jossa pohditaan vertauskuvallisen kirjaimellistamista ATD:ssa. Kirjoittaja, Paolo Simonetti, vertaa romaanin lähestymisen vaatimaa lukustrategiaa "doublethinkiin" (Orwellin dystopiassa 1984, johon Pynchon on kirjoittanut erään esipuheen), jossa asiat yhtä aikaa ovat ja eivät ole: "In order to make sense of the novel, the reader must suspend the classical suspension of disbelief, adopt, as it were, a new kind of "negative capability". He/she must give up any ontological reassurance on what is real, realistic, or fictional."

Tietyssä mielessä kieli on tietty aina vertauskuvallista, mutta tapa jolla metaforinen limittyy Pynchonilla kirjaimelliseen tulee lähelle Kafkaa (en väitä että tämä olisi ainutlaatuista). Kyse ei ole niinkään siitä, että metaforista ja kirjaimellista olisi vaikea erottaa toisistaan, vaan itse kategorioiden kaatumisesta: Gregor Samsan ja syöpäläisen suhde sekä metaforinen että kirjaimellinen, tai ei kumpikaan (Muodonmuutoksen kuvituksessa Kafka erityisesti kielsi ötökän visualisoimista-- filmiversioiden suhteellinen laimeus johtuu ainakin osin tämän jännitteen katoamisesta). Deleuze ja Guattari puhuvat tästä Kafkan kielen "intensiivisyytenä" (Kafka: Towards a Minor Literature (1975)):

"Metamorphosis is the contrary of metaphor. There is no longer any proper sense or figurative sense, but only a distribution of states that is part of the range of the word. The thing and other things are no longer anything but intensities. . . . There is no longer man or animal since each deterritorializes the other, in a conjuction of flux, in a continuum of reversible intensities. . . . There is a circuit of states that forms a mutual becoming, in the heart of a necessarily multiple or collective assemblage."

2008-04-05T22:15:00.001+02:00

Yliviivaisin jotain edellisestä merkinnästä mutta se kävisi hieman sitä vastaan, mitä yritän täällä tehdä (mielummin hosua kuin olla liian varovainen). Aioin yrittää hahmotella, miksi samastuminen ja eläytyminen ovat samaa asiaa, ja korvaamalla jälkimmäisen edellisellä alleviivata termin "samastuminen" harhaanjohtavuutta. Aloin kuitenkin ajatella asian hieman eri kulmasta, joten hahmottelenkin käsitteiden eroa. Pohjimmiltaan toki samastuminen on eläytymistä, mutta jatkettua eläytymistä, ehkä jonkinlainen jatkettu allegoria jossa tekstin hahmo ottaa kiinteän suhteen lukijan hahmoon, muuttuu lukijan fantasiaksi ja siksi arvottuu siitä käsin. (Tämän takia romanttiset komediat ovat suositumpia kuin tragediat. Minä pidän romanttisista komedioista.)

Olisi siis kattavampaa sanoa, että taide-esine (vaikka nyt kaunokirjallinen teos) saa arvonsa siitä, minkälaisia eläytymisiä se kannustaa. En kuitenkaan ajattele taiteen kokemisen olevan perustavalla tavalla eri asia, kuin minkä muun tahansa kokeminen, joten havaitseminen yleensä täytyisi saada jotenkin suhteeseen eläytymisen kanssa. En tiedä miten ongelmallista se on. Se kuulostaa hieman ongelmalliselta. Se kuulostaa siltä, että itse kokijan ja havainnon välillä olisi etäisyys, jota "eläytyminen" jotenkin siltaa. (Ehkä yritän antaa eläytymiselle samankaltaista roolia kuin W. C. Williams mielikuvitukselle.) Jos taas ei oleta havainnon kokemuksesta irrallista kokijaa, koko "eläytyminen" on ehkä turha käsite.

Toisaalta jos ajattelee eläytymisen olevan tiettyyn sijaan asettumista ja tietyn havaintokulman omaksumista, voi sanoa että se mahdollistaa tietynlaisen havainnon. Joka tapauksessa eläytyminen, niin kuin sen ymmärrän, on intensiivistä kokemista. Mihin tahansa, missä on mitään suhteita, voi eläytyä; toisaalta suhteet tapahtuvat juuri eläytymisessä (ne eivät ole minkään ominaisuuksia sinänsä). Se ei tarkoita etteikö voisi olla kahta porkkanaa ja niiden alla kolmea porkkanaa niin objektiivisessa mielessä kuin objektiivisuudesta on mielekästä puhua. Esimerkiksi lukusuhteisiin eläytyminen avaa kuitenkin toisenlaisen tilan kuin puhtaasti (siinä määrin kuin puhtaudesta on mielekästä puhua) tiedollinen lähestyminen. Taide-esine saa siis arvonsa siitä, minkälaisia kokemuksellisia tiloja avaa. Itse taide taas sijaitsee noiden tilojen täyttämisessä eli eläytymisessä. Lukusuhteet on ehkä liian karrikoitu esimerkki, mutta vain karrikoitu. (Minun pitäisi varmaankin lukea John Deweyn 30-luvun taideteorian klassikko Art as Experience, jossa vilkaisun perusteella hahmotellaan jotain samansuuntaista.)

Luulen että tämä kuulostaa sekavalta ja tuntuu joka tapauksessa vaikealta, mutta yritän haroa jotain kokoon.

Samastuminen lähtee samalta pohjalta mutta on abstraktimpaa. Kyse ei enää ole samalla tavalla intensiivisestä ja heittäytyvästä kokemuksesta, vaan nimenomaan hahmosta, ääriviivoista, tietyistä ratkaisuista jotka kasautuvat ja ovat välttämättä kerronnallisia. Samastuminen on eläytymistä, joka on asettunut johonkin uomaan ja osin irronnut siitä jotenkin skitsofreenisestä tai joka tapauksessa kokemiskulmien välisestä jatkuvasta reflektoivasta heiluriliikkeestä jonka ajattelen liittyvän eläytymiseen yleensä. (Ehkä tämä onkin yhtä lailla eettinen kuin esteettinen ongelma.)

Parempi muotoilu olisi siis, "eläytyminen on jokaisen lukukokemuksen lähtökohta ja se piste, josta kokemuksella on ainoa mahdollisuutensa arvottua". Tuokin näyttää ahtaalta määritelmältä ja ilman enempiä lisäyksiä se toimii vain jos ajattelee erityisesti esteettisestä kokemusta, vaikka ajattelen sen sisältävän moraalisiakin ulottuvuuksia. Lisäksi ajattelen sen tosiaan toimivan suhteessa muuhunkin taiteeseen eli taiteen kokemukseen. Voi kysyä, mitä pointtia eläytymisen käsitteellä niin laajasti määriteltynä enää on, tai miten se oikeastaan eroaa esteettisestä, mutta luulen sen olevan ihan käyttökelpoinen juuri hahmoteltaessa itse esteettisen kokemuksen luonnetta.

2008-03-27T16:10:00.003+01:00

Against the Day -seminaari edistyy hitaanlaisesti. Olisi odottanut hitaan lukutahdin hauduttelevan paljon ideoita, mutta kovin on hiljaista. Äänessä on vetäjän lisäksi lähinnä eräs hyvin älykkään tuntuinen ja hermostunut poika, joka hypistelee jatkuvasti hupparinsa nyörejä, takuttaa silmälasit tauolla hiuksiinsa ja puhuu graffiti-tägeistään "jäljen jättämisenä". Sikäli hauskaa, että juuri pari viikkoa sitten toisella kurssilla oli puhe tavasta, jota harjoitettiin ainakin tsekeissä (mutta varmaan jossain muuallakin) 1800-luvun kansallishuumassa: ihmiset raaputtivat vanhoihin linnoihin ja raunioihin nimiään juuri liittääkseen ne menneeseen (kuviteltuun) suuruuteen. Tarkastellussa aikalaispiirroksessa raunioihin oli raapustettu kansallisen heräämisen kärkihahmojen ja esikuvien nimiä. Etualalla lojui tyhjennetty kaljatynnyri: kalja toimi kansallisen yhtenäisyyden symbolina, mutta ilman taustatietoa kuva näyttäisi lähillä torniolaiselta pukudraamalta.

Nykyiseenkin tägäilyyn voi tietty liittää kaikenlaista syväluotaavaa skääbädääbää, kuten oman nimen huutamisen tarvetta nykylänsimaisessa, samalla uhkaavan kasvottomassa ja vellovan tunnustuksellisessa kulttuurissa. (Toinen piirre on osin reaktio edelliseen ja edellinen osin seurausta kaikkien tarpeesta huutaa nimeään, tunnustaa yhtä aikaa. Voisi ajatella, että noiden vastapoolien jälki näkyy taiteessa toisaalta äärimmilleen vietynä ironiana, toisaalta äärimmäisenä sentimentaalisuutena. Jälkiajatus: eikö tulekin piste, jossa ironia lakkaa olemasta ironista?) Äkkiä kuitenkin ajattelisi, ettei tägeillä ainakaan haluta bondata 1800-luvun tapaan menneisyyden kanssa-- pikemminkin maalata historia yli, tuhertaa sille viikset. Kaikki tuo on silti kytkeytymistä (ala)kulttuuriin.

Mutta Pynchoniin. En oikein tiedä mitä odottaa. Suurin osa muista tietää mitä odotti (enemmän tai vähemmän kiivasta aivonnaintia a la Gravity's Rainbow), ja tekstin ilmettyä suhteellisen selkeäksi yleinen ilmapiiri tuntuu olevan hämmentynyt myrskyn odotus. Tietenkin, koska kaikki odottavat pianon tipahtavan, yllättävää olisi jatkaa alun linjalla kaikki 1100 sivua. Se olisi melko märkä lapanen ja samalla jonkinlainen statementti sen puolesta, että joskus riittää kun yksinkertaisesti kertoo hyvän kertomuksen (tai tässä tapauksessa, useita). Teksti on joka tapauksessa vain suhteellisen ja ehkä näennäisen simppeliä. Se ei repeile mutta kyllä hieman kihisee.

Kurssin vetäjän lähestymistapa on minulle hieman vieras. Tähän mennessä ei olla paneuduttu juuri lainkaan itse tekstin rakenteeseen, kieleen tai kohtauksiin, vaan lähinnä liihoteltu abstraktien kysymysten parissa, sellaisten kuten Onko kirjailija lukijan vihollinen?, Onko tekstin nautinto masokistista?, jne. Tärkeämpää kuin tuntea Pynchonin edeltävä tuotanto on ilmeisesti tuntea uudempaa käsitteellistä filosofiaa, mikä on kyllä kiinnostava kulma (ja siltä kannalta minulle yksi hailee, etten tunne kumpaakaan). Mitä tulee itse tekstiin, puhe on lähinnä ollut hahmojen litteydestä, minkä voi nähdä monella tavalla palvelevan ei-niin-naamioitua yhteiskuntakritiikkiä (mainittu kasvottomuus, tuotteistuminen, jne.) tai tätä ja tuota postmodernia paatosta eli sen puutetta. Pynchonin henkilöiden tiettyyn pahvisuuteen (jota fantastiset ja samalla banaalit nimet alleviivaavat) kiinnitetään huomiota ymmärtääkseni usein. Se on myös kritiikin kohde: miksi seurata montakymmentä tuntia hahmoja, jotka tuntuvat persoonina yhdentekeviltä.

Se on muuten hyvä kysymys, eikä lainkaan yhdentekevä.

En nimittäin ajattele teoksen taiteellisen arvon voivan olla riippumaton sen tarjoamista samastumismahdollisuuksista. Päinvastoin, samastuminen on jokaisen lukukokemuksen lähtökohta ja se piste, josta kokemuksella on ainoa mahdollisuutensa arvottua. Tarkoitan tällä kuitenkin jotain sellaista, joka vaatii hieman lisäselitystä. Pidän siis itseäni jännityksessä kunnes jaksan taas raahautua johonkin mistä löytyy toimiva netti.

2008-03-18T10:04:00.011+01:00

Susan Sontag kirjoittaa esseessään Approaching Artaud (1973) mm. Antonin Artaudin ja surrealistien suhteesta: tämä ymmärsi surrealistit aivan väärin. Artaud uskotteli itselleen surrealistisen luomisvimman syntyvän kauhusta tajuntaa ja alitajuntaa kohtaan, epätoivoisesta pyrkimyksestä hallita sitä. Itse asiassahan surrealistit, ainakin ohjelmallisesti, olivat melko huoletonta ja optimistista porukkaa: he uskoivat mielikuvituksen samettivallankumoukseen. Väärinymmärrys on jotenkin huvittava. Kieltämättä väännellyt muodot voisi ymmärtää yhtä hyvin epätoivoksi kuin vapauttavaksi leikiksi tai miksi ikinä (rumiksi kuin kauniiksi, aion lisätä, mutta siitä ei taida olla lainkaan kyse).

Maalaus on Juan Grisin "Ruusut". Spring and All hehkuttaa muutamaan otteeseen espanjalaista kubistia, ja ilmeisesti Williamsilla oli alla linkattua runoa ("The rose is obsolete...") kirjoittaessaan mielessä tuon maalauksen mustavalkoinen kopio. Jos puhutaan modernistisesta eetoksesta, Spring and All -kokoelman Williams ja Artaud tuntuvat edustavat lähes skaalan ääripäitä. Molemmille keskeistä on vaatimus hylätä keinotekoisuus taiteessa ja tämän kautta myös taiteen ja elämän keinotekoinen erottelu. Williamsilla pohjimmiltaan ja Artaudilla suureksi osaksi kyse on kielen ja esityksen ongelmasta (molemmille tärkeää on mimeettisyyden, "illuusion" hylkäys-- ilmaisun on elettävä, ei kuvattava), mutta Williams on yhtä optimistinen kuin Artaud epätoivoinen.

Yrittäessään kattaa kokonaisuudessaan elämän, taiteilijan kokemuksen, teksti tai muu ilmaisu pystyy vain roiskimaan. "No man could suffer the fragmentary nature of his understanding of his own life", kirjoittaa Williams. Artaud varmaankin näki surrealistien kuvaavan tätä toivottomuutta. Williamsille (kai suurin piirtein samaan tapaan, vaikka osin eri käsittein kuin surrealisteille) avain on mielikuvitus, joka taiteen kautta täydentää kokemuksen ja saa kokijan jonkinlaiseen yhteyteen luonnon kanssa ("stand between man and nature as saints once stood between man and the sky"). Taiteen, josta oikeastaan tulee aitoa vasta sen yhdistyessä mielikuvitukseen, tehtävä on antaa elämälle arvo pelastamalla se mekaanisuudelta. Mielikuvitus taiteen oikeuttajana vertautuu pyhään, johon taide Williamsin mukaan viittasi ennen mimeettisen taiteen valtaannousua (kuvataiteessa, josta Williams jatkuvasti puhuu, harmin aihe tuntuu kiteytyvän keskeisperspektiiviin-- oman poetiikkansa suhdetta kuvataiteeseen Williams taas ei juuri kokoelmassa avaa kuin esimerkein).

Siis jotenkin näin: mimeettinen taide kadottaa suhteen luontoon/maailmaan/elämään unohtamalla mielikuvituksen, jota ilman suhdetta ei synny. Mielikuvitus kuroo umpeen tekstin ja maailman välisen railon. Tämä on Williamsin ehkä naiivi ratkaisu (siis tekstissä Spring and All, myöhemmin into hieman hiipuu), joka ei sinänsä ole millään tavalla tuore, mutta kuvaa luullakseni hyvin modernistista optimismia. Artaudille mielikuvitus ei voi olla ratkaisu, sillä se itsessään on osa ongelmaa. Koko tietoisuus (yhtä lailla kuin kieli ja ruumis: Artaudille kaikki on fyysistä) on jotain hallitsematonta, sietämätöntä ja kivuliasta. Se on aina liikkeessä, ei koskaan tavoita itseään, ja on joka tapauksessa läpikotaisin saastainen. Tämä kuvaa luullakseni jotenkuten modernistista pessimismiä.

Tämä on huitelua, mutta kai tuosta voisi vetää jonkin juonteen strukturalismin ja jälkistrukturalismin suhteeseen?

2008-03-16T11:49:00.013+01:00

Täällä on hieman hiljaista, sillä en pariin viikkoon ole saanut yhtään kirjaa loppuun. Sen ei tietenkään pitäisi estää kirjoittamasta niistä. Pitäisi kirjoittaa myös Auschwitzista, jossa vierailin viikko sitten toistamiseen enkä viimeistä kertaa, sillä se on tietysti myös kirjallinen ilmiö-- oli kirjallisuuden suhde tapahtumiin sitten mikä tahansa. Toisteltu ajatus holokaustista kirjoittamisen mahdottomuudesta on tietysti vahva ja intuitiivisesti perusteltu, mutta jotenkin ontto. Ei kai mikään kirjallinen tai muu esitys (edes historiankirjoitus) väitä nojaavansa vain vastaavuuteen.

Joka tapauksessa eilen ja tänään luin William Carlos Williamsin teoksen Spring and All (1923), jota märehdin enemmän huomenna. Se käsittää muutamankymmentä runoa, mutta pääosa materiaalista on proosaa ("sekoitus filosofiaa ja hölynpölyä", Williams kirjoittaa myöhemmin). En lainkaan mene vannomaan, mutta jostain syystä minulla on kutina että suomennoksesta proosa on pudotettu. Jos niin, outoa: proosa on ainakin yhtä keskeisessä asemassa kuin itse runot, vaikkei olekaan yhtä tasaisen vahvaa. Kompositio on oikeastaan aika erinomainen: runot tauottavat loppua kohden paikoin raskaaksi käyvää, taiteellista uudistusintoa pursuavaa esseeproosaa, samalla kun havainnollistavat sitä ja antavat sen havainnollistaa runoja.

Tämän runo on jotenkin erityisen vaikuttava. Kun Williams kirjoittaa ruususta, hän ei kuvaa luontoa, ei mitään ruusua luonnossa vaan sellaisena kuin se esittyy aistien ja ennen kaikkea mielikuvituksen kautta: ei maailmaa vaan sitä mikä mahdollistaa yhteyden maailmaan, "täydentää aistimukset": pelastaa masennukselta tai kadotukselta sen valtavuuden edessä, joka tekee meistä pieniä ja yhdentekeviä. Tämä siis Williamsin filosofiaa tai, mieltymyksien mukaan, hölynpölyä. Williams ei käytä sanaa, mutta tuntuu puhuvan ylevän kokemuksesta (tai ainakin kokemuksesta, joka löytää ylevän käsitteestä jonkinsortin vastinparin). Minä puhun nyt vain omastani: se on jonkinlainen ristiriita, ajatus samaan aikaan päättymättömästä laajenemisesta ja tiivistymisestä. Tämä runo synnyttää sen täsmällisen visuaalisen mielikuvan kautta: terälehden leikkaavaan, kylmään herkkyyteen ei voi lisätä mitään. Runon ajatus on tietty periromanttinen (ja -modernistinen), mutta jotenkin stimuloivalla tavalla jota, tosiaan, pitää vielä märehtiä.

2008-03-06T10:20:00.005+01:00

Vielä Glückista. Luin jonkun (en voi tästä linkata) luonnehtineen hänen tyyliään käsitteellä "henkilökohtainen klassismi" (personal classicism), mikä tuntuu jossain suhteessa istuvan. Samaan syssyyn mahtuivat ainakin H.D. ja Elizabeth Bishop, jälkimmäisestä en oikein tiedä, Bishop on ainakin minulle enemmän barokkinen hahmo. Kyseinen kirjoittaja viittaa joka tapauksessa mm. henkilökohtaisiin kokemuksiin, jotka purkautuvat understatementeiksi etäännytettynä. Tähän liittyy kirjoittajalla ajatus vastarinnasta "miehistä modernismin standardia" vastaan. En jaksa nyt hakata päätäni moista metafysiikkaa vasten, oli miten oli, mutta Glückin tekstissä kiehtoo tyylillisesti juuri hillittyys ja tarkkarajaisuus. Kokonaisuus on enemmän ongelman ja kohtalon hahmottelu kuin ratkaisu, mutta sekin tuntuu jotenkin selväpiirteiseltä-- yksittäisissä runoissa taas on harvoin mitään ylimääräistä.

Tarkoittamani tarkkarajaisuus on toki myös monimutkaista; mitä tiukemmat rajat piirtää, sitä enemmän jää kertomatta, mahdollisen alueelle. Se on onnistuessaan sallivaa. Ajattelen sen myös edellyttävän tiettä rehellisyyttä ja suoruutta. Ironia edellyttää kokonaan uutta merkitysten pullataikinapellillistä (tietty vanhaan pohjaan tehtyä), joka samalla pakottaa sekä puhujan että lukijan tietyn etäisyyden päähän. Glück kirjoittaa esipuheessa erääseen runokokoelmaan ironian olevan "puku tai panssari, josta modernit sielut tunnistavat toisensa". Se on siis jotain yhdenmukaistavaa. Ironinen asenne edellyttää puhujaa tuomaan lakkaamatta ilmi, ettei ole ensimmäinen joka puhuu tai ajattelee tällä tavalla-- "mikä ei sovi lainkaan itse tunteen tai ajatuksen kokemukseen... ennakkotapauksettoman olemisen välittömään ja absoluuttiseen tuntemukseen". Glück ei kai väitä, että näitä absoluuttisia tuntemuksia voisi sellaisinaan välittää (ne ovat välittömiä), mutta on ihan hyvä silloin tällöin potkaista itseään kokeillakseen nahan paksuutta. Sen on tarkoitus sattua.

2008-03-04T11:21:00.020+01:00

Luen Louise Glückin runokokoelmaa Averno (2006). Jutun juoni ja taustamyytti on Persefonen: Persefone oli Demeterin tytär, jonka Haades kaappasi itselleen manalaan. Wikipedia kertaa loput: Demeter maan jumalattarena kielsi kasveja kasvamasta kunnes saisi tyttärensä takaisin, jonka Zeus lopulta järjesti, mutta Persefone oli ehtinyt syödä granaattiomenan siemenen eikä siksi voisi vapautua kokonaan. Aina talveksi Persefone palaa Haadeksen luo, mikä selittää vuodenajat: talvi on Demeterin surua.

Averno on surullista tekstiä. Myytit sinänsä eivät ole kovin surullisia, ne ovat liian karrikoituja ja arkkityyppisiä: ehkä lähtökohtaisesti ja ainakin minulle vain yksilökohtalot, todelliset tai kuvitteelliset, voivat olla erityisen liikuttavia. (Esimerkiksi Primo Levi kirjoittaa, ettei pääasiassa sure miljoonia keskitysleirillä kuolleita juutalaisia, vaan niitä kymmeniä jotka tunsi, mikä on edes jonkinlaisen elämän jatkamisen ehto.) Averno on surullinen, koska tekee Persefonesta yksilöllisen ja inhimillisen, käsittelee Persefonen syyllisyyttä Haadeksen raiskatuksi tulemisesta, Persefonen katumusta, Persefonen fantasiaa että Haades pelastaisi tämän äitinsä piiristä, jne. Glück kehottaa lukemaan myyttiä

as an argument between the mother and the lover--
the daughter is just meat.

Ennen ryöstöään Persefonen nimi onkin yksinkertaisesti Kore, "neito", hän toisin sanoen saa oikean nimen vasta erotessaan äidistään (vaikka Kore-nimitys ilmeisesti jää käyttöön). Aikaisemmin:

You are allowed to like
no one, you know. The characters
are not people.
They are aspects of a dilemma or conflict.

Tuo näyttää ensin lukuohjeelta, mutta tuntuu sitten enemmän itsepuhuttelulta, kirjoittajan yritykseltä säilyttää etäisyys, mikä ei tietenkään onnistu, sillä myytti sekoittuu jatkuvasti puhujan kokemuksiin ja puhuja Persefoneen. Persefonen myytti on rakastumisen, kotoalähtemisen myytti (muotti). Tapahtumien oletetaan seuraavan kaavaa, kirjoittuvan tavalla joka ei piittaa kokemuksen yksilöllisyydestä:

The assignment was to fall in love.
The details were up to you.
The second part was
to include in the poem certain words,
words drawn from a specific text
on another subject altogether.

Rakastumisen kaava liittyy hyväksytyn tarinan kertomisen kaavaan. Oikeastaan Persefonen kohtalo on se mitä odotetaan, se on hyvä tarina koska hyvä tragedia: "Certain endings were tragic, thus acceptable / Everything else was failure". Persefone jää myytissä "pelkäksi lihaksi" tai paperiksi, välittämään konfliktia, sukkuloimaan miehensä ja äitinsä väliä joille kummallekin kuuluu. Kotoa lähtö liittyy kuolemaan, joka on ainoa saavutettavissa oleva tulevaisuus, koti taas menneisyyteen joka on yhtä saavuttamattomissa. Persefone-myytin funktio on uskotella, että tulevan ja menneen välille löytyisi jonkinlainen sopu, että tasapainottelu olisi mahdollista. Puhuja näkee myytin läpi mutta ei voi irtautua sen välttämättömyydestä. Symmetrisesti Persefonekaan ei jää vain myytin aktoriksi vaan puhujan projisoidessa tämän rooliin oman historiansa muuttuu tuntevaksi ja ristiriitaiseksi, toisin sanoen kiinnostavaksi. Ylipäänsä kokoelman tekee kiinnostavaksi se, ettei se anna ratkaisuja näihin jännitteisiin.

[If] Persephone "returns" there will be
one of two reasons:

either she was not dead or
she is being used
to support a fiction--

I think I can remember
being dead.

2008-03-02T08:00:00.002+01:00

Beckett ja "Beckett" pitänee asettaa odottamaan, sillä alkava viikko haisee teorialta. Kevennykseksi raahasin eilen kirjakaupasta Thomas Pynchonin toissavuotisen lekan Against the Day, jolle omistettu seminaari alkaa huomenna. Vetäjä suositteli kyseistä kirjaa luettavan 30 sivun viikkotahdilla, mutta luulen että huijaamme vähän ja yritämme neljääkymmentä. Toukokuusta lähtien olen omillani ja, jos lukutahti pitää, pääsen viimeiselle sivulle syyskuun tienoilla.

2008-03-01T11:10:00.001+01:00

Elämäkertojen päähenkilöiden asema on oikeastaan huisi, mikä heijastuu myös elämäkerturin asemaan. Tämä on nyt yleistä puhetta eikä koske vain Croninia. On hauskaa ja jossain määrin välttämätöntä, että tekstissä näkyy kerturin maailmankatsomuksesta johtuvia oletuksia, tapahtuu sävellystä, aukkojen paikkausta parhaan tiedon ja mielikuvituksen mukaan. Eräs tällainen aukko on lähtökohtaisesti kohteen kallon rajaama, vaikka toki suurin osa näkyvästäkin liikkeestä yleensä tapahtuu tarkkailijan kannalta kulisseissa. Tämä on haaste johon voi vastata eri tavoin. Voisi ajatella että sävellyksen lisääntyessä kasvaa yhdellä akselilla elämäkerran ns. kaunokirjallinen ulottuvuus (mikä ei tietenkään tarkoita kirjallista arvoa). Kuitenkin Cronin-tyyppinen elämäkerta pyrkii olemaan nimenomaan asiakirjallisuutta, keinonaan tietysti päivämäärät, nimet, lainaukset, suhteellisen tiukka kronologia ja myös satunnaiset viittaukset itse kirjoittajaan, milloin tämä on henkilökohtaisesti tavannut sen ja sen. Ennen kaikkea vaikutelma syntyy kielestä, joka on hyvää, tasaista asiaproosaa.

Elämäkerran päähenkilö jää näin riippumaan kivuliaasti fiktion ja faktan väliin. Sanon kivuliaasti, koska tässä suhteessa melko vanhoillinen lukuasentoni päätyisi mielellään jonkinlaiseen joko-tai-ratkaisuun: jos voin suhtautua tekstiin puhtaasti tietokirjallisuutena, lukuprosessi ei sisällä täydentämisen, kuvittamisen, kuvittelemisen vaadetta: voin lukea saadakseni tietoa. Hyvin ehdottomasti Beckett-elämäkerta ei ole kaunokirjallisuutta, mutta sen asema jonakin mitä (niin kuin suurinta osaa elämäkerroista) voisi kutsua spekulatiiviseksi asiakirjallisuudeksi, tekee kirjailija-Beckettistä osaksi fiktiivisen hahmon, joka vaatii ympärilleen tarinan, joka vaatii ympärilleen maiseman. Luen ikään kuin samaan aikaan kahta teosta: teosta Beckettin elämästä, ja teosta "Beckettin elämästä", joita ei kietouduttuaan voi erottaa: jos haen netistä kuvan Trinity Collegesta, jossa Beckett ensin opiskeli ja sitten lyhyen aikaa opetti, korjaan mielikuvan vastaamaan todellisuutta. Kaikki tämä ohjaa vahvasti sitä, mistä kulmasta lähestyn tekstiä, millä tavalla minun on se maisemoitava, jotta saisin tyydytyksen lukemastani.

2008-02-29T15:01:00.002+01:00

Tämä haluaa olla luku- ja ajattelupäiväkirja: pääasiassa kirjoja ja lyhyempiä tekstejä, ehkä hajamietteitä tai kukaties keskusteluja. Lukuvinkkejä otan mielelläni vastaan. Nimi viittaa aikeeseen päivittää aamiaisten lomassa, sekä ehkä jo tuomittuun yritykseen pitää päivitysten pituus puuron jäähtymisen rajoissa.

Parhaillaan olen lukemassa Samuel Beckettin koottuja näytelmiä ja ohessa Anthony Croninin kirjoittamaa Beckett-elämäkertaa The Last Modernist (1996) -- tai ehkä toisin päin, sillä ensin bongasin hyllystä elämäkerran. (On sopivan satunnaista liikkua ulkomaisessa kirjastossa, jossa suhteessa harvat englanninkieliset niteet on sijoitettu paikallisten sekaan. Tietokannat pilaavat tietty huvin.) Joka tapauksessa, elämäkerta tuntuu hyvältä ja synnyttää paljon kirjallisuushistorioita elävämmän kuvan esimerkiksi siitä Pariisin Left Bankin miljööstä, jossa sodan loppumisesta jonnekin 30-luvun alkuun kirjallista ja muuta modernismia sorvattiin maneeriksi asti. Esimerkiksi Beckettin ensimmäinen varsinainen tekstilleen saama tunnustus, häthätää kilpailuun kyhätty ja sen voittanut pitkä runo Whoroscope, todistaa Croninin mukaan enemmänkin huomattavasta kyvystä imeyttää kirjoittamiseensa tietty muodikas viba kuin erityisestä innovatiivisuudesta.

Pettymys on se, ettei synnytetty kuva niin tuosta kuin tähän mennessä muistakaan kirjallisista ilmiöistä ole kovin syvä. Joycen perhe- ja transition-piirille Cronin kyllä antaa huomattavasti ja viihdyttävästi tilaa: "mestari" on huvittuneen ja huvittavan egoistinen, ja antaa esimerkiksi lähipiirinsä lehden julkaista Work in Progress -käsikirjoituksestaan teemanumerollisen esseitä, joille antaa itse aiheet. Beckettin suhde Joyceen kuvataan peittelemättömän ihailevana ja erityisen keskeisenä tämän psykologiselle ja kirjalliselle kehityssuunnalle. Cronin näkeekin nuo suunnat jatkuvasti yhtenevinä, mikä saa ajoin terävän mutta liian usein name-droppailuun jäävän kirjallisen maiseman latistuvan kehykseksi sankarimme, infantiilin ja neuroottisen "Samin" päänsisäiselle teatterille. Se tarkoittaa myös, että Cronin vetää anteeksipyytelemättä suoria johtopäätöksiä Beckettin kirjallisesta materiaalista tämän sielunelämään, ihmissuhteisiin, "pakara-pakkomielteeseen" yms. Tietty on totta että 600 sivua jossittelua olisi vain kuivaa ja jo lajityypin konventiot oikeuttavat elämäkerturin hutejakin joskus iskevän auktoriteetin asemaan. Tietenkään tällaista ei voisi kirjoittaa Beckettin eläessä.

Psykologinen analyysi alkaa joka tapauksessa puuduttaa, kun kymmenettä kertaa mainitaan Beckettin vuolas, fetisistinen masturbointi. Kirjan nimi saa odottamaan analyyseja itse töistä, sellaisia joiden arvo ei palaudu kirjoittajan psyyken raottamiseen. Toisaalta en ole vielä edennyt kulta- tai edes pronssikauteen (vaikka itse asiassa Beckettin tuotannosta noin yleensä tulee vastaansanomattomasti mieleen tina), ehkä siis niiden aika tulee.